Kiusaamisväkivallan kova kysymys: miksi aikuiset katoavat juuri silloin, kun lapsi tarvitsisi heitä eniten?

Kiusaamisväkivallan selvittelyssä ratkaisevaa ei usein ole vain se, mitä tapahtui. Suurin kysymys on usein se, pystytäänkö kotien kanssa rakentamaan yhteistyötä juuri silloin, kun häpeä ja puolustusreaktiot ovat voimakkaimmillaan.

Puhelin soi kesken työpäivän. Näytöllä näkyy koulun numero. Rehtori, opettaja tai opiskeluhuollon työntekijä kertoo, että oma lapsi on ollut mukana tilanteessa, jossa toista lasta on satutettu. Ehkä kyse on ollut ulossulkemisesta, nöyryyttämisestä, uhkailusta, väkivallasta tai verkossa tapahtuneesta painostamisesta. Ehkä mukana on viestejä, videoita tai kuvakaappauksia, joita ei pitäisi olla olemassa.

Moni vanhempi muistaa vielä vuosienkin päästä ensimmäisen hiljentävän tunteen. Ei siksi, että olisi heti vihainen tai valmis puolustamaan. Vaan siksi, että jokin sisällä valahtaa. Oma lapsi. Meidän perhe. Meidän kasvatus. Voiko tämä olla totta?

Suomalaisessa kiusaamisväkivaltakeskustelussa puhutaan paljon vastuusta, puuttumisesta ja seuraamuksista. Vähemmän puhutaan häpeästä. Silti juuri häpeä määrittää usein koko yhteistyön suunnan. Se saa tavallisenkin aikuisen puolustautumaan, vähättelemään tai tarttumaan ensimmäiseen selitykseen, joka pelastaisi oman lapsen — ja samalla ehkä myös oman vanhemmuuden.

”Ei meidän lapsi voisi tehdä noin.”

Se lause ei aina tarkoita välinpitämättömyyttä. Usein se tarkoittaa sitä, että todellisuus sattuu liikaa katsottavaksi. Ja juuri siinä kohdassa moni selvittely alkaa ajautua umpikujaan.

Lapsi, joka satuttaa muita, ei synny tyhjiössä

Kiusaamisväkivalta vaatii aina nopeaa ja selkeää puuttumista. Kohteeksi joutuneelle lapselle se voi tarkoittaa pelkoa, jatkuvaa varuillaan oloa ja syvää epäluottamusta siihen, että aikuiset pystyvät suojelemaan. Siksi turvallisuus ei ole neuvottelukysymys.

Mutta jos haluamme katkaista kiusaamisväkivallan kierteen, pelkkä pysäyttäminen ei riitä. On uskallettava katsoa myös lasta, joka satuttaa. Ei siksi, että teko olisi hyväksyttävä, vaan siksi, että ilman ymmärrystä vastuu jää helposti vain rangaistukseksi — ja pelkkä rangaistus muuttaa harvoin sitä, mikä käyttäytymistä kannattelee.

Taustalla voi olla ryhmäpainetta, turvattomuutta, vallan hakemista, opittuja toimintamalleja tai vaikeutta säädellä tunteita ja ymmärtää seurauksia. Joskus kyse on lapsesta, joka on itse jäänyt liian yksin ilman riittävästi turvallisia aikuisia pysäyttämään ajoissa. Yksinäisyys ei aina näytä hiljaisuudelta. Se voi näkyä kovuutena, hallinnan tarpeena tai epätoivoisena yrityksenä kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä.

Siksi vaikea mutta välttämätön ajatus on tämä: myös rikkovasti käyttäytyvä lapsi tai nuori tarvitsee apua. Se ei vähennä uhrin kokemusta. Päinvastoin. Jos emme auta niitä lapsia, jotka käyttävät valtaa väärin tai käyttäytyvät muutoin rikkovasti, uusia uhreja syntyy lisää.

Useimmat vanhemmat eivät sulje ovea siksi, etteivät välittäisi

Kouluissa tunnetaan turhautuminen hyvin. Viesteihin ei vastata. Tapaamisiin ei tulla. Vanhempi vetäytyy, suuttuu tai syyttää koulua. Ulospäin se voi näyttää välinpitämättömyydeltä.

Todellisuudessa taustalla on usein jotain paljon vaikeammin nähtävää: uupumusta, häpeää, leimautumisen pelkoa tai tunne siitä, että oma lapsi on jo valmiiksi tuomittu ongelmaksi. Osa vanhemmista ei yksinkertaisesti enää tiedä, mitä tehdä. Osa pelkää, että seuraava keskustelu kertoo heistä vanhempina jotain sellaista, mitä he eivät itse kestä kuulla.

Siksi ensimmäinen yhteydenotto ratkaisee enemmän kuin ehkä ymmärrämmekään. Jos vanhempi kuulee vain syytöksen, yhteistyö alkaa puolustuksesta. Jos hän kuulee huolen ja kutsun mukaan ratkaisemaan tilannetta, yhteistyölle syntyy mahdollisuus.

”Teidän lapsenne kiusaa muita jatkuvasti” avaa hyvin eri oven kuin: ”Olemme huolissamme tilanteesta ja tarvitsemme teitä mukaan ratkaisemaan sitä.”

Kyse ei ole ongelmien pehmentämisestä. Teko täytyy nimetä ja rajat asettaa. Mutta nöyryyttäminen ei synnytä vastuuta. Se synnyttää häpeää — ja häpeä sulkee ihmisen helposti juuri silloin, kun hänen pitäisi pystyä kuuntelemaan.

Yhteistyötä ei voi käskeä syntymään

Monet opiskeluhuollon ja perheiden tukipalvelut perustuvat vapaaehtoisuuteen. Perhettä ei voi pakottaa luottamaan eikä nuorta voi määrätä motivoitumaan. Siksi motivointi ei ole pehmeä lisä vaikeiden asioiden ympärillä. Se on usein koko onnistumisen ydin.

Motivointi ei tarkoita silottelua eikä sitä, että tekoja vähäteltäisiin. Se tarkoittaa turvallisuuden ja toivon rakentamista niin, että vanhempi pystyy pysymään keskustelussa mukana, vaikka aihe on vaikea. Että aikuinen kokee olevansa osa ratkaisua eikä vain syytetty. Että nuori nähdään muunkin kuin pahimman tekonsa kautta samalla, kun teko otetaan vakavasti.

Tämä on herkkä tasapaino. Liian kova alku voi sulkea oven. Liian varovainen alku voi jättää uhrin turvattomaksi. Ammattilaisen tehtävä ei ole valita näiden välillä, vaan tehdä molemmat yhtä aikaa: suojata kohdetta ja kutsua tekijän koti mukaan vastuuseen.

Ensimmäinen keskustelu määrittää suunnan

Kieli ei ole kosmetiikkaa. Se rakentaa toimintaa tai estää sitä. Ensimmäisessä keskustelussa ei ratkaista koko tilannetta, mutta siinä ratkaistaan usein, syntyykö yhteinen pöytä vai kaksi vastakkaista leiriä.

Hyvä vaikea keskustelu ei ala tuomiosta vaan selkeästä huolesta. Siinä kerrotaan, mitä tiedetään, mitä täytyy tapahtua heti ja miksi kodin mukanaolo on välttämätöntä. Siinä ei tehdä lapsesta hirviötä, mutta ei myöskään anneta tekojen kadota epämääräiseen ”tilanteeseen” tai ”ristiriitaan”.

Vanhemmalle voi sanoa yhtä aikaa: tämä on vakavaa, toinen lapsi tarvitsee turvaa ja teitä tarvitaan mukaan, jotta tämä saadaan pysäytettyä. Samalla on pystyttävä kertomaan, miten selvittely etenee, kuka kantaa vastuuta mistäkin ja miten huolehditaan siitä, ettei koti jää yksin tilanteen kanssa.

Se on hyvin erilainen viesti kuin: tulkaa kuulemaan, mitä lapsenne on tehnyt väärin.

Kukaan ei kanna tätä yksin

Kiusaamisväkivalta ei enää pysähdy koulun portille. Se jatkuu puhelimissa, ryhmäkeskusteluissa ja sovelluksissa, joihin aikuisilla ei usein ole todellista näkyvyyttä. Samalla lasten ja nuorten pahoinvointi näkyy kouluissa levottomuutena, ahdistuksena, aggressiona ja vetäytymisenä.

Silti kriisitilanteessa odotamme vanhemmalta usein täydellistä toimintakykyä. Että hän kuulee, ymmärtää, säätelee tunteensa, ottaa vastuun ja ryhtyy yhteistyöhön heti. Osa pystyy siihen. Osa ei ainakaan ensimmäisessä hetkessä.

Siksi järjestelmän pitäisi rakentaa sellaisia kohtaamisia, joissa ihminen voi ensin horjahtaa — mutta ei pudota kokonaan pois. Joskus koti ei jaksa tai pysty mukaan, vaikka sitä kutsutaan hyvin. Silloin muiden aikuisten ja viranomaisten on kannettava enemmän vastuuta. Ei perhettä vastaan, vaan lapsen puolesta.

Lopulta vaikein kysymys ei ehkä ole, miten saamme huoltajat sitoutumaan. Tärkeämpi kysymys on: miten rakennamme tilanteita, joissa yhteistyö tuntuu mahdolliselta juuri silloin, kun häpeä, pelko ja kuormitus ovat suurimmillaan?

Sillä juuri siinä kohdassa ratkaistaan paljon. Jääkö vanhempi puolustamaan lastaan maailmaa vastaan vai auttamaan lastaan takaisin maailmaan. Jääkö uhri turvattomaksi. Jääkö tekijä rooliin, josta hän ei osaa enää itse ulos.

Kiusaamisväkivallan vaikein hetki ei aina ole se, kun totuus tulee ilmi. Usein se on seuraava hetki — se, mitä aikuiset tekevät sen jälkeen.

Silloin ei tarvita täydellisiä vanhempia eikä täydellisiä ammattilaisia. Tarvitaan aikuisia, jotka eivät sulje ovea juuri silloin, kun sen pitäisi ensimmäistä kertaa todella avautua.

Kirjoittaja on kiusattujen lasten äiti, viestintäalan ammattilainen ja kirjailija. Hän toimii kiusatun lapsensa kanssa perustetun Goodwin Society ry:n toiminnanjohtajana ja kehittää vapaaehtoisena valtakunnallista kiusaamisväkivaltatyötä.

Lue lisää: Goodwin Society ry – TABU Roundtable